Eliaksen wirret

Elkka valittiin virsikirjakomitean jäseneksi 1863, koska hän oli nimekäs kirjailija, runoilija ja muusikkokin. Uskovana kristittynä hän suhtautui kaikkeen tekemäänsä tunnontarkasti. Vanhentuneen 1700-luvulta peräisin olevan virsikirjan uudistustyö jatkui siksi pitkään. Virsiensä sanoituksissa Elkka oli erittäin tarkka, jokaisen runomitan, tavumäärän, poljennon ja riimin oli täsmättävä. Hän hioi jokaista lausetta loputtomiin verraten, vaihtaen ja luoden uusiakin sanoja virren kokonaisuuteen sopiviksi. Ei siten ollutkaan ihme, että Uusi Suomalainen Wirsikirja oli suureksi osaksi Elkan työtä.

Joidenkin nykyisten ylistyslaulujen sanoituksen taso olisi kai saanut Elkalta sormien heristystä. Vaikka hiekkaa on valunut vuosisadan tiimalasissa ja tekstin vaatimukset ovat muuttuneet, silti minäkin ihmettelen niiden heppoisuutta. En halua saada ilkeän kriitikon mainetta, koska en itse ole saanut koskaan minkäänlaista laulua aikaiseksi. Mutta jos minulla olisi musiikillinen armoitus, luultavasti en hyväksyisi itselleni "tästä tuli nyt vähän tämmönen, kun ei ollu aikaa, kyl Herra ymmärtää" -asennetta, vaan haluaisin lahjoittaa PARHAANI HÄNELLE. Minusta hengellisen musiikin kuuluu olla korkeatasoisinta, mihin ihminen pystyy. Onneksi meillä on hyviä hengellisiä sanoittajia ja säveltäjiä.

Yksinäisyys

Yksinäisyys on ihmisten suurimpia pelkoja. Varsinkin nuoret menevät paniikkiin, jos ei ole kaveria seurana koulun jälkeen. Miksi oman itsen seura on niin pelottavaa?

Avainkaulalapsena olin mielelläni yksin kotona jo kansakoulun ekaluokalta. Työssä olevat vanhempani hankkivat minulle iltapäiviksi hoitajan pitämään minua silmällä, mutta en tykännyt siitä, vaan mieluummin olin sitten pihalla. Lopulta he antoivat periksi, kun kerran pärjäsin itsekseni. Olin vähän outo, hiljainen, omassa satumaailmassaan haaveksiva tyttönen. En ikinä viurannut nenä räässä, niin kuin jotkut pihan tenavista jouduttuaan puolikin tuntia odottelemaan äitiään kaupasta. 

Olen myöhemminkin ollut yksinäinen ja ulkopuolinen. Minua ei ole kiusattu, mutta jätetty usein kutsumatta juhliin, häihin, synttäreille ja muihin rientoihin. En ole sen suuremmin tuosta loukkaantunut, koska minulle yksinäisyys on suureksi osaksi oma valinta. Kerran eräs ystävä sanoi, että minun ympärilläni leijuu yksinäisyyden ilmapiiri. Ehkä neuroottisuuteen asti varjelen itsenäisyyttäni ja vapauttani.

Vaikka kyllähän minullakin on kaipuun tunteita, ja rakastunutkin olen ollut muutaman kerran. Vaakakupissa painaa sittenkin enemmän oma vapaus ja päätäntävalta tulla ja mennä. Tämmöisiäkin kuin minä on olemassa, meitä on moneen junaan.

Suvussamme on paljon yksinäisyyttä. Elkka tunsi elämässään usein suurta yksinäisyyttä, vaikka ei käpertynytkään erakkouteen. Miten suurta voikaan olla yksinäisyys, kun saattaa hautaan viisi perheensä jäsentä? Lisäksi hän ajoittain työrauhansa takia joutui hautautumaan kammioonsa päiväkausiksi. Ida sanoikin, että ei näe "ukkoa" kuin kaksi kertaa päivässä hänen kömmittyään sammaliltaan ruokapöytään. 

Samoin Idan itsensä runot kertovat yksinäisyydestä kysymyksineen ja rukouksineen:

“En tiedä, miksi johtosi
niin tuntuu salatulta,
on yksinäinen polkuni,
ja kasvot peität multa;
mut tiedän:olen omasi.

Ah, kaikin vaihein tahdothan
mun olla turvanani!
Kun sammuu valot maailman,
oi Jeesus, ainoani,
sa ota sielu vastahan!”

Ida Lönnrot

Runo oli profeetallinen, Ida sokeutui myöhemmin Italiassa ennen kuolemaansa. Hänen ainoa ihmiskontaktinsa silloin oli Sienan luterilaisen seurakunnan pastori Giovanni Petrai, joka luki hänelle kirjeet ja sanomalehdet. Toivottavasti enkelit välittävät sinulle kultaiset kiitoksemme palvelutyöstäsi, Giovanni.